sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

HHM 2018: I did it!


Juoksukoneistossani on ilmeisesti vain kaksi vaihdetta: on ja off. Voin samassa hetkessä juosta puolimaratonin kevyesti uusiin ennätyslukemiin tai sitten hyytyä täysin jo alkumetreillä. Ikinä ei etukäteen tiedä, kumpi vaihde tänään naksahtaa päälle. Viidennestä Helsinki Half Marathonistani tuli viime vuoden tapaan selviytymistaistelu.

Hain paikkani lähtöviivalta 1.40-jänisten edestä. Heitähän minun piti juosta karkuun. Ensimmäisen kilometrin siinä onnistuinkin, mutta sen jälkeen jäin jo jänisporukan jalkoihin. Juoksin heidän mukanaan seuraavat neljä kilometriä, vaikka se ajoittain melko haastavaa ahtaissa kaarroksissa ja tienpätkissä olikin. Oma kelloni näytti aivan ihmeellisiä väliaikoja, mutta järjestäjien kilometritolppien mukaan etenin koko ajan hitusen ennätysaikoja hitaammalla vauhdilla. Jänis huuteli, miltä juoksu tuntuu. - Hyvältä, muut vastasivat kuorossa. - Pelottavan raskaalta, ajattelin minä. Aloin pudota ryhmän vauhdista ja jo viiden kilmetrin jälkeen kanttasin täysin. Vauhdit hiipuivat, samoin juoksuinto. Jäljellä oleva matka alkoi tuntua todella pitkältä. Suunnittelin keskeyttäväni seuraavalla juomapisteellä, mikä varmasti olisi ollut järkevintä, mutta toisaalta halusin päästä nauttimaan maalialueen tunnelmasta ja hienosta tapahtumamitalista.


En muista loppumatkasta juuri mitään. En osaa kertoa, millainen reitti oli, oliko siellä kannustajia tai paistoiko aurinko. Tavoitteenani oli tsempata aina seuraavalle juomapistelle hyvävoimaisten juoksijoiden liihotellessa kevyesti ohitseni. Sen muistan, että jano minulla oli. Join juomapisteellä kolme mukillista ja silti ennen seuraavaa juomapistettä kaipasin jo lisää. Ja mäkiäkin loppumatkasta ilmeisesti oli. Yhdessä pistin ainakin kävelyksi.

Viimeisellä kahdella kilometrillä sain jostain oudon virtapiikin ja pystyin ilokseni juoksusta nauttimaan. Hitusen ennen maalia takaani alkoi kuulua Poppiksen luotsaaman 1.55-jänisryhmän iloisia ääniä. Hänen kannustuksesta intouduin itsekin huimaan loppukiriin.

Matkalla mietin, onko tässä mitään järkeä. Pitäisikö vain siirtyä höntsäjuoksijaksi. Loppuajan 1:54 olisi voinut saavuttaa järkevämmälläkin juoksulla. Nautin kuitenkin todella paljon tavoitteellisesta harjoittelusta ja onnistuneista kovista juoksuista, joten ihan vielä en tahtia tietoisesti hidasta. Ja täytyyhän sitä aina välillä epäonnistua, jotta voitot tuntuvat taas makeammilta.

Maalissa matkan rasitukset unohtuivat nopeasti, ja oli mahtavaa päästä puimaan omaa suoritusta tuttujen juoksijoiden kanssa. Oli kiva tavata maalialueella vanha riparikaverikin.

6 kommenttia

  1. Ei se aina lähe. Päivissä on hirmuisia eroja, tai sitten on isomman levon tarve. Tapahtumat on kuitenkin aina kivoja! Makeammalta ne onnistumisetkin sitten maistuu, kun eivät tule liian helpolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei tosiaankaan aina lähde. :) Ja ihan hyvä toki niin. Mutta en silti mielelläni toista kertaa simahda jo viidessä kilometrissä. Turhan pitkä oli loppumatka... Tapahtumasta jäi silti todella hyvä fiilis.

      Poista
  2. Täysin samaa mieltä edellisen kommentin kanssa. Teillähän oli tauditkin kotona jylläämässä ennen kisoja. Kyllä se vie oman osansa korvien välistä ja jaloista. Ja olihan tuo tuloksesi tosi hyvä!

    Oli kiva nähdä sua pariinkin otteeseen. Kiva jos sain potkaistua sua kunnon loppukiriin. Hyvältä sun juoksusi näytti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Poppis! Harmittaa vain se totaalinen simahdus, kun sen jälkeen ei juoksusta enää pystynyt nauttimaan. Mieluummin olisi juossut tasaisella, hyvällä vauhdilla tuohon aikaan. Mutta ihan hyvällä muistelen jo tätäkin kisaa.

      Poista
  3. Mukava kuulla, että muillakin on tämä kahden vaihteen -koneisto. Tai nyt mukava mutta kumminkin. Ihmettelen aina miten joku juoksee tasaisesti samoja varmoja tuloksia, itselläni puolimara aika vaihtelee samalla kunnolla helposti 10 minuuttia ja se 10 minuuttia hitaampi juoksu on aina silkkaa tuskaa :) Vaikka toki kiva se on silti jälkikäteen muistella osallistuneensa. Välillä vaan tuppaa raahustuskisan jälkeen iskemään epäusko, että mihin kunto on mennyt, vaikkei olisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttuja ajatuksia. Ja juurikin tuo, että mihin se kunto on kadonnut, vaikka eihän se oikeasti ole voinut noin radikaalisti mihinkään kadota. Ennen kisaa juoksu tuntui kuitenkin todella hyvältä ja kevyeltä. Mutta tästä taas noustaan ja suunnataan katse kohti uusia kisoja. Mukavaa kesän jatkoa ja kiva kun jätit kommenttia!

      Poista

© Jannan askeleet -juoksublogi
Maira Gall