sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

HHM 2018: I did it!


Juoksukoneistossani on ilmeisesti vain kaksi vaihdetta: on ja off. Voin samassa hetkessä juosta puolimaratonin kevyesti uusiin ennätyslukemiin tai sitten hyytyä täysin jo alkumetreillä. Ikinä ei etukäteen tiedä, kumpi vaihde tänään naksahtaa päälle. Viidennestä Helsinki Half Marathonistani tuli viime vuoden tapaan selviytymistaistelu.

Hain paikkani lähtöviivalta 1.40-jänisten edestä. Heitähän minun piti juosta karkuun. Ensimmäisen kilometrin siinä onnistuinkin, mutta sen jälkeen jäin jo jänisporukan jalkoihin. Juoksin heidän mukanaan seuraavat neljä kilometriä, vaikka se ajoittain melko haastavaa ahtaissa kaarroksissa ja tienpätkissä olikin. Oma kelloni näytti aivan ihmeellisiä väliaikoja, mutta järjestäjien kilometritolppien mukaan etenin koko ajan hitusen ennätysaikoja hitaammalla vauhdilla. Jänis huuteli, miltä juoksu tuntuu. - Hyvältä, muut vastasivat kuorossa. - Pelottavan raskaalta, ajattelin minä. Aloin pudota ryhmän vauhdista ja jo viiden kilmetrin jälkeen kanttasin täysin. Vauhdit hiipuivat, samoin juoksuinto. Jäljellä oleva matka alkoi tuntua todella pitkältä. Suunnittelin keskeyttäväni seuraavalla juomapisteellä, mikä varmasti olisi ollut järkevintä, mutta toisaalta halusin päästä nauttimaan maalialueen tunnelmasta ja hienosta tapahtumamitalista.


En muista loppumatkasta juuri mitään. En osaa kertoa, millainen reitti oli, oliko siellä kannustajia tai paistoiko aurinko. Tavoitteenani oli tsempata aina seuraavalle juomapistelle hyvävoimaisten juoksijoiden liihotellessa kevyesti ohitseni. Sen muistan, että jano minulla oli. Join juomapisteellä kolme mukillista ja silti ennen seuraavaa juomapistettä kaipasin jo lisää. Ja mäkiäkin loppumatkasta ilmeisesti oli. Yhdessä pistin ainakin kävelyksi.

Viimeisellä kahdella kilometrillä sain jostain oudon virtapiikin ja pystyin ilokseni juoksusta nauttimaan. Hitusen ennen maalia takaani alkoi kuulua Poppiksen luotsaaman 1.55-jänisryhmän iloisia ääniä. Hänen kannustuksesta intouduin itsekin huimaan loppukiriin.

Matkalla mietin, onko tässä mitään järkeä. Pitäisikö vain siirtyä höntsäjuoksijaksi. Loppuajan 1:54 olisi voinut saavuttaa järkevämmälläkin juoksulla. Nautin kuitenkin todella paljon tavoitteellisesta harjoittelusta ja onnistuneista kovista juoksuista, joten ihan vielä en tahtia tietoisesti hidasta. Ja täytyyhän sitä aina välillä epäonnistua, jotta voitot tuntuvat taas makeammilta.

Maalissa matkan rasitukset unohtuivat nopeasti, ja oli mahtavaa päästä puimaan omaa suoritusta tuttujen juoksijoiden kanssa. Oli kiva tavata maalialueella vanha riparikaverikin.
© Jannan askeleet -juoksublogi
Maira Gall