Kahdeksatta kertaa järjestetyssä Iitti-hölkässä oli mukana lähes 200 juoksijaa. Ilahduttavan paljon oli perheitä, joissa sekä lapset että vanhemmat osallistuivat. Aurinko paistoi, tunnelma oli hyvä ja kiva oli nähdä useita juoksututtuja. Omasta juoksustani ei sitten jäänytkään enää mitään hehkutettavaa.
Jo lasten sarjoja seuratessa tuntui, että aurinko läkähdyttää alleen. Olisi pitänyt pysyä enemmän varjossa, mutta minusta oli kiva kannustaa nuoria reitin varrella. Omaan juoksuun valmistautuminenkin jäi siinä tohinassa melko olemattomaksi.
Kympin ja vitosen juoksijat pääsivät matkaan klo 12. Aurinko porotti edelleen kuumasti, ja jo ensimmäisellä kilometrillä tiesin, että tänään ei juoksu kulje. Askel ei ollut vetävä eikä erityisen kevytkään. Oli masentavaa seurata, kuinka tutut kilpakumppanit katosivat heti alkuun selvälle etumatkalle.
Vaikka askel oli raskas, ei matka sinällään tuntunut kovinkaan pahalta. Vauhti oli kuitenkin selvästi normaalia kisavauhtia hitaampaa, eikä sitä ollut tarvetta pitää väkisin yllä. Kunhan nyt maaliin asti hölköttelin. Nautin kyllä silti enemmän niistä kisoista, joissa juoksu kulkee, ja lopussa puuskuttaen taistelee viimeisiä kilometrejä vastaan. Nyt ei ollut lopussakaan enää intoa taistella sijoituksesta, vaikka kaksi naista viimeisellä kilometrillä tulivat ohitseni.
Kymmenen kilometrin loppuaikani painui lähes 50 minuuttiin. Se on yli neljä ja puoli minuuttia hitaampi kuin viime vuonna juoksemani reittiennätys.
Tämä on jotenkin niin tyypillistä minua. Keväällä ja alkukesästä juoksen ennätysjuoksuja, ja seuraavassa hetkessä floppaan täysin. Ymmärtäisin, jos aikani olisi helteen vuoksi minuutin edellistä huonompi tai edes kaksi. - Mutta neljä ja puoli minuuttia! Jotain häikkää kropassa tosin luultavasti oli, sillä jo viikolla olin lenkeillä kiinnittänyt huomiota normaalia korkeampiin sykkeisiin. Mistä lie sitten johtuu? Toivotaan että sykkeet pian normalisoituvat ja seuraavassa kisassa otetaan Iitti-hölkästä revanssia.
Kommentit
Lähetä kommentti