Tanssitytöstä juoksijaksi

Estradilla kevätnäytöksessä

Kotikylällämme aloitti uusi tanssikoulu, kun olin 9-vuotias. Siitä alkoi seitsemän vuotta kestänyt modernin jazztanssin harrastukseni. Pidin tunneista ja tanssimisesta todella paljon. Mieleen ovat jääneet tanko- ja keskilattiatyöskentelyt, loikat ja hypyt salin poikki sekä tiestysti venyttelyt. Harrastus loppui yhdeksännen luokan keväällä, jolloin koin, etten saanut tunneilta tarpeeksi vastinetta. Suurin osa ajasta tuntui menevän joulu- tai kevätnäytöksen harjoitteluun. Lisäksi opettaja oli usein sairaana. Tanssitausta näkyy minussa yhä: kotona pyörähtelen mielelläni piruetteja, ja venyttely on rutiinia. Juoksun koordinaatioharjoituksissa ojennan automaattisesti nilkat, vaikka monissa liikkeissä niin ei pitäisi nimenomaan tehdä. Tanssitunnille olisi kyllä kiva joskus taas päästä!

Lukioiässä tanssin tilalle tuli aerobic. Mitä enemmän tunneilla hypittiin sitä parempi. Vuoden ajan olin mukana kilpa-aerobic-ryhmässä, ja niistä treeneistä nautin. Harmillisesti opettajamme muutti toiselle paikkakunnalle, eikä uutta, vastaavaa ryhmää perustettu. Ryhmäaerobic kuitenkin jatkui vielä opiskeluvuosien alussa.

Juoksulenkkejä olen tehnyt epäsäännöllisesti yläaste- ja lukioaikoina. Vanhempieni mukana osallistuin joskus joihinkin hölkkäkisoihin. Säännöllinen harrastuksesta tuli vasta opiskelujen jälkeen. Mieheni kanssa treenasimme yhdessä ja osallistuimme ensimmäiselle puolimaratonille vuonna 2004. Olin tuolloin 26-vuotias.

Juoksuharrastus jäi tauolle lasten saamisen jälkeen. Vaunulenkkejä tuli tehtyä päivittäin, ja lasten kanssa ulkoiltua, mutta hyvää juoksufiilistä en onnistunut löytämään. Aloitin kyllä monta kertaa, mutta innostus ei kestänyt pitkään.

Todellinen kipinä juoksuun syttyi vuonna 2011, kun muutimme uudelle paikkakunnalle. Talvi oli hyväluminen, ja laduille oli helppo päästä. Hiihdin paljon, ja kun lumet keväällä sulivat, vaihtuivat monot helposti lenkkareihin. Ja sillä tiellä ollaan.

Tähän kirjoitukseen minut innosti Candy on the Runin Karoliina.