Viime lauantaina minun oli tarkoitus avata kevään kilpailukausi Aktia-maantiejuoksucupissa. Talven harjoittelu on sujunut hyvin, joten odotin tulevia kilpailuja todella paljon. Olisi ollut mahtavaa lähteä viivalle, kun luotto omaan vauhtiin on suuri. Kympillä ja puolikkaalla haaveilin jopa ennätysajoista. Olen odottanut myös kevään piskuisia kylähölkkiä, joita olen kiertänyt edellisinä vuosina. Niissä on aina oma erityinen tunnelmansa. Olisi ollut kiva päästä fiilistelemään tuttuja maalaisreittejä ja tavata tuttuja kanssajuoksijoita.
Harmitus oli totta kai valtaisa, kun tieto kilpailujen peruuntumisesta tuli. Onneksi pahin ahdistus laantui pian, ja olen jo tottunut tähän tilanteeseen. Tällä hetkellä sitä vain toivoo, että maailma palaisi pian radalleen ja että siitä selvittäisiin mahdollisimman pienin vaurioin.
Ja juoksemaanhan pääsee edelleen. Liikkuminen onkin nyt oivallista terapiaa ihan kaikille. Koska itselläni viikon treenit olivat tähdänneet lauantain kilpailuun, päätin testata vauhtireservejäni yhden naisen Cooperin testissä. Hölköttelin alkuverkkana läheiselle urheilukentälle ja tein normaalit kilpailua edeltävät venyttelyt ja spurttailut. Ihan hirmuista kisafiilistä en itselleni saanut, mutta laitoin silti varpaat viivalle ja lähetin itseni matkaan.
Olin etukäteen katsonut vauhtitaulukosta, että 2900 metrin tulos tarkoittaa minuutin ja 39 sekunnin kierrosvauhteja. Kolmeen tonniin tähtäävä saa ottaa tuosta pois kolme sekuntia. Näiden lukujen välimaastoon toivoin oman vauhtini osuvan.
Ensimmäinen kierros meni tietysti liian kovaa, 1.35, joten toisella vähän jarruttelin: 1.41. Sen jälkeen vauhti vakiintui, ja nakuttelin tasaisia 1.39-kierroksia. Jännitin juostessani ilmeisesti taas hartioitani, sillä oikea käteni alkoi puutua kolmen kierroksen jälkeen, ja neljännellä mietin jo, mahdanko jaksaa loppuun asti. Onneksi kierrosmäärä alkoi vähentyä, joten sain tsempattua itseni jatkamaan, vaikka puuskutinkin jo melkoisesti. Seitsemännellä kierroksella sain jopa vielä nostettua vauhtia, ja viimeiset 30 sekuntia painelin ihan täysiä. 12 minuuttia täyttyi 2940 metrin kohdalla. Loistotulos!
Treenit tästä jatkuvat edelleen, vaikka tulevista kilpailuista ei ole tietoa. Palataan radalle myöhemmin entistä vahvempina!
Harmitus oli totta kai valtaisa, kun tieto kilpailujen peruuntumisesta tuli. Onneksi pahin ahdistus laantui pian, ja olen jo tottunut tähän tilanteeseen. Tällä hetkellä sitä vain toivoo, että maailma palaisi pian radalleen ja että siitä selvittäisiin mahdollisimman pienin vaurioin.
Ja juoksemaanhan pääsee edelleen. Liikkuminen onkin nyt oivallista terapiaa ihan kaikille. Koska itselläni viikon treenit olivat tähdänneet lauantain kilpailuun, päätin testata vauhtireservejäni yhden naisen Cooperin testissä. Hölköttelin alkuverkkana läheiselle urheilukentälle ja tein normaalit kilpailua edeltävät venyttelyt ja spurttailut. Ihan hirmuista kisafiilistä en itselleni saanut, mutta laitoin silti varpaat viivalle ja lähetin itseni matkaan.
Olin etukäteen katsonut vauhtitaulukosta, että 2900 metrin tulos tarkoittaa minuutin ja 39 sekunnin kierrosvauhteja. Kolmeen tonniin tähtäävä saa ottaa tuosta pois kolme sekuntia. Näiden lukujen välimaastoon toivoin oman vauhtini osuvan.
Ensimmäinen kierros meni tietysti liian kovaa, 1.35, joten toisella vähän jarruttelin: 1.41. Sen jälkeen vauhti vakiintui, ja nakuttelin tasaisia 1.39-kierroksia. Jännitin juostessani ilmeisesti taas hartioitani, sillä oikea käteni alkoi puutua kolmen kierroksen jälkeen, ja neljännellä mietin jo, mahdanko jaksaa loppuun asti. Onneksi kierrosmäärä alkoi vähentyä, joten sain tsempattua itseni jatkamaan, vaikka puuskutinkin jo melkoisesti. Seitsemännellä kierroksella sain jopa vielä nostettua vauhtia, ja viimeiset 30 sekuntia painelin ihan täysiä. 12 minuuttia täyttyi 2940 metrin kohdalla. Loistotulos!
Treenit tästä jatkuvat edelleen, vaikka tulevista kilpailuista ei ole tietoa. Palataan radalle myöhemmin entistä vahvempina!
Kommentit
Lähetä kommentti