Helmikuussa nautin erinomaisista hiihtokeleistä. Korvasin suurimman osan peruslenkeistä hiihtämällä, kovempivauhtiset treenit tein juosten. Hiihtolenkkejä on ollut hyvä tehdä kunnon latukoneella auratuilla laduilla, pakkasilmoilla. Maaliskuun plussakelit muuttivat ladut harmillisen huonoiksi. Jäisellä alustalla suksi ei pitänyt ylämäissä, ja alamäessä vauhti kiihtyi liian kovaksi. Auraamallakaan suksi ei purrut kovaan alustaan. Jyrkimmässä mäessä otin sukset suosiolla kainaloon ja kävelin mäen alas. Nautinnollisuus oli siitä touhusta kaukana. Pidän hiihtämisestä silloin, kun ladut ovat hyvässä kunnossa. En pidä siitä, että saan alamäissä pelätä kaatumista tai että lähes koko matka kulkee tasatyönnöllä, kun jäisellä alustalla ei tasapainoista vuorohiihtoa pysty hiihtämään.
Kuvittelin jo, että hiihtokausi oli siinä, mutta lumisade ja pikkupakkaset pelastivat vielä kakkoslajini. Olen ajanut myös naapurikunnan puolelle parempien latujen perässä. Hyvä on ollut vielä hiihdellä, vaikka tiet alkavatkin jo paljastua lumipeitteen alta.
Koska olen alkuvuoden kerryttänyt etupäässä hiihtokilometrejä, ei minulla ole tällä hetkellä mitään käsitystä todellisesta juoksukunnostani. Testilenkkejäkään en ole nyt lumisilla teillä ja pakkasilla tehnyt. Ehkä sitä pikkuhiljaa jonkinlainen käsitys muodostuu, kun juoksumäärät alkavat lisääntyä. Kiirettä kovimman juoksukunnon löytämiseen ei tosin ole: huhtikuun kilpailuja on jo siirretty syksyyn, eikä toukokuustakaan ole varmuutta. Mielelläni jatkan siis edelleen rakkaan kakkoslajini parissa niin kauan kuin latuja riittää. Hiihtoa voisin tosin jatkaa ympäri vuodenkin, jos se olisi mahdollista.
Kommentit
Lähetä kommentti