Onneton suunnistaja

Auto sentään löytyi!

Päätin pitkästä aikaa lähteä miehen mukana iltarasteille. Ajattelin sen tuovan kivaa vaihtelua juoksuharjoitteluun. Palauttavaan viikkoon oikein oiva suunnitelma.

Vaan heti kakkosrastilla itku silmässä muistin, miksi suunnistukset ovat tänä kesänä jääneet vähiin: olen onneton suunnistaja. Jokin hahmottamisongelma minulla täytyy olla, sillä joudun pitkään vertaamaan kartan risteäviä teitä ja polkuja todelliseen näkymään, enkä sittenkään aina osaa kääntyä oikeaan suuntaan. Kartalla kuopat ja kukkulat näyttävät selkeiltä, mutta maastosta en osaa niitä hahmottaa. Tuurilla joskus päädyn oikeaan.

Pari rastiväliä kuljin kanssani samaa b-rataa suunnistavan naisen jalanjäljissä, ja parilla rastilla osuttiin sattumoisin a-rataa menevän miehen kanssa samoille rastiväleille. Heidän kanssaan kartta ja metsä tuntuivat avautuvan täysin selkeinä eteeni. Tuossa on tuo polku ja tuossa tuo harjanne. Helppoa! Mutta sitten taas seuraavalla yksinäisellä rastillani putosin kartalta täysin. Reilun tunnin metsässä tarvottuani päätin keskeyttää ja toisen suunnistajan avustuksella sain itseni taas kartalle ja löysin takaisin maalialueelle.

Harjoitusta ja lisää harjoitustahan tämä homma kaipaisi, mutta tällä hetkellä tuntuu, etten nauti hommasta yhtään. Kaverin kanssa sujuu, yksin olen ihan pihalla ja lisäksi sykkeet kohoavat metsässä yli peekoon.