Jänisten takaa-ajamana Vantaan puolimaratonilla

Puolimaratonin lähtö. Kuva: Petteri Jokela

Viikon ajan seurasin sääennustetta, joka sitkeästi povasi runsasta sadetta ja kovaa tuulta Vantaan puolimaratonin ajaksi. Matkaan oli pakattava tavallista enemmän vaihtovaatetta ja -kenkää, jos sade kastelisi läpimäräksi jo alkuverryttelyn aikana. Lopulta sadealue kulki kisakeskuksen yli parikymmentä minuuttia ennen starttia. Verryttelyt ehdin sopivasti tehdä alta pois, eikä tuulikaan kilpailussa itseäni juuri haitannut.

Olin etukäteen laskenut, että ennätysjuoksu tarkoittaisi maksimissaan 4.38-kilometritahtia. Uskoin hyvänä päivänä siihen pystyväni, sillä lenkit olivat kesän ja syksyn aikana kulkeneet oikein mallikkaasti. Mietteliääksi minut sai Garminin sykekello, joka on yleensä maalaillut yltiöpositiivisia kilpailuennusteita. Nyt mittari arvioi minun pystyvän 1:53-loppuaikaan. 

Downtown 65 -kannustusjoukot savukoneineen. Kuva: Jarmo Koskela

Vesilammikoita väistellen säntäsimme matkaan klo 14. Juoksin hyvältä tuntuvaa reipasta vauhtia, mutta en vilkuillut kellosta tahtia tai sykettä. Olin päättänyt juosta 1.40-jäniksiä karkuun, sillä toiveissa oli pari minuuttia parempi aika. Kuitenkin jo ensimmäisellä kilometritolpalla kuulin jäniksen takanani huutelevan, että muutamia sekunteja liian vauhdikkaasti startattiin. Juoksu tuntui ensimmäisten kilometrien aikana ihan hyvältä, mutta lennokkuus ja helppous siitä puuttui. Jänisryhmän äänet kuuluivat koko ajan selkäni takana, ja kuulin pupujen kannustavan ryhmäläisiään: "12 sekuntia edellä tavoiteaikaa, hyvin menee, kohta käännytään myötätuuleen, 15 sekuntia hyvää...". Seitsemässä kilometrissä jänikset olivat jo tulossa ohitseni, mutta päättivät sitten hitusen hidastaa tahtia. Juoksin siis edelleen yksinäni edellä, ja jänisryhmä kymmenisen metriä takanani. Sitkeästi halusin päästä heitä karkuun, mutta en siihen pystynyt. Puoliväli täyttyi ajassa 49:23, joka oli sekunnin hitaampi kuin viime vuonna. Toiselle kierrokselle lähdettäessä elättelin vielä toiveita hyvistä kilometritahdeista, vaikka ainoastaan kerran olen puolimaratonilla pystynyt negatiiviseen splittiin.

Viidessätoista kilometrissä jänikset kannustivat hyvävoimaisia juoksijoita kiihdyttämään rohkeasti vauhtiaan, ja välittömästi ohitseni ampaisi muutama kepeäjalkainen. Oma juoksuni ei vielä siinä vaiheessa tuntunut mitenkään pahalta, mutta tahti oli selvästi hidastunut. Niinpä jänisryhmä otti minusta voiton 17 kilometrissä. Onneksi yksi pupuista, Boheemijuoksija, hienosti tsemppasi myös minua ja kannusti pysymään heidän matkassaan. Sain siitä kivasti uutta virtaa: "roikutaan nyt tässä, niin päästään vielä alle yhdenneljänkymmenen." Viimeisten kilometrien aikana teki ajoittain tiukkaa pysyä kyydissä mukana, mutta sitkeästi puuskutin menemään. Ja se kannatti. Maaliviiva ylittyi lopulta ajassa 1:39:36. Keskitahdiksi muodostui 4.43 min./km.

Vakavailmeinen juoksija suuntaamassa toiselle kierrokselle.

Maalissa ensimmäinen tunne oli harmitus. Sinänsä jalat kyllä veivät, mutta juoksu ei ollut kovinkaan lennokasta tai nautinnollista. Olin juoksun aikana keskittynyt niin tiukasti etenemiseeni ja jänisryhmän takana pitämiseen, etten ollut osannut nauttia tapahtuman tunnelmasta. Downtown 65 -ryhmän huikea kannustuspiste musiikkeineen ja savuineen tuli vain juostua läpi. Se harmittaa, sillä yleensä iloitsen yhdessä kannustajien kanssa ja annan heille kiitosta. Ja totta kai loppuaika oli pettymys, koska kuvittelin olevani paremmassa kunnossa. Lopputuloksen tietäen olisi ollut viisainta juosta koko matka jänisryhmän peesissä. Siinä olisi omat voimat säästyneet, ja lopussa olisi ehkä jaksanut nipistää muutaman lisäsekunnin pois loppuajasta. 

Yön yli nukuttuani harmitus oli onneksi jo hyvin lievää. Loppuaikani on oikeasti itselleni todella hyvä. Olisi kai vaadittu sitä kuuluisaa pöljää päivää, jotta ihan napakymppiin olisi ylletty. Ylimenokauden jälkeen lähden edelleen innolla kohti seuraavaa kautta.