Viime viikon sunnuntaina päätin kovan treeniviikon vajaan kahden tunnin pitkään lenkkiin. Edellisenä päivänä satanut lumi oli plussa-asteiden jäljiltä sulanut vetiseksi sohjoksi, joten kenkäni kastuivat jo ensimmäisen kilometrin aikana. Yleensä minua ei vesikeli haittaa, mutta nyt jäinen vesi sai jalkateräni ihon kihelmöimään. Totesin, että niin kylmillä jaloilla en pystyisi kahta tuntia juoksemaan. Onneksi reitille osui myös kuivia pätkiä, jolloin jalat hetkeksi lämpenivät. Lopulta lenkki kulki oikein mainiosti märästä kelistä huolimatta.
En yleensäkään tuppaa valittamaan säästä. Juoksen ilolla ulkona kaikkina vuodenaikoina. Olen sitä mieltä, että sää on pukeutumis- ja asennekysymys. En siltikään ajattele, että ulos olisi lähdettävä säässä kuin säässä. Totta kai pyrin valitsemaan sateettoman hetken, ja lumipöpperön sijaan juoksen vetoni mieluummin matolla. Sään vuoksi lenkkini harvemmin jäävät kuitenkaan välistä.
Edellisviikon hyvin sujuneen kovan treeniviikon jälkeen odotin kovin tätä viikkoa, jossa suunnitelmissa oli vetää vielä vähän kovempaa. Maanantaina iski kuitenkin flunssan oireet, joten juoksut jäivät juoksematta. Iltoihin vapautuneen ylimääräisen ajan käytin lukemiseen. Luettujen kirjojen listaan sain lisätä Natasha Lesterin Diorin salaisuuden sekä Richard Osmanin Mies joka kuoli kahdesti. Molemmat tarinat imaisivat hyvin mukaansa. Iltasaduksi olen valinnut Sofia ja Amanda Chanfreaun Giraffens hjärta är ovanligt stort. Finlandia-palkitun kirjan sanoista usea on kouluruotsillani mennyt ohi, mutta juonessa olen pysynyt hyvin kärryillä. Ilokseni bongasin kirjasta etunimikaimani. Vaikka nimeni on nykyään selvästi tunnetumpi kuin nuoruudessani, tuntuu nimen kuuleminen edelleen aina yhtä erityiseltä. Kirjan Janna asuu sirkuksessa kahden äitinsä kanssa ja on kirjeenvaihdossa päähenkilön kanssa.
Very Finnish Problems julkaisi Facebookissa suomalaisen vuosiympyrän. Siinä kuukaudet oli jaettu erikokoisiin lohkoihin sen mukaan, miten pitkiltä ne tuntuvat. Tammi- ja helmikuu oli merkitty selvästi muita suuremmiksi, kun taas kesäkuukaudet olivat todella kapeita viiruja. Itse nautin jokaisesta vuodenajasta, ja tällä hetkellä ajattelen, että alkuvuosi kuluu jopa liian nopeasti. Tammikuuta on enää viikko jäljellä, ja helmikuu etenee nopeaan, kun päiviäkin on vain 28. Eihän tässä enää montaa viikkoa ole aikaa harjoitella ennen huhtikuun alun Berliinin puolimaratonia. Toivottavasti vuoden sairastelut olivat tässä, jotta pääsen suunnitellusti ajoittamaan kuntoni huippuunsa.
Kommentit
Lähetä kommentti