Elämäni ensimmäiset hallikisat

Kärki ohittaa minut kierroksella.

Ihan muina tarupalsoina ja janettevänttisinä asetin piikkarini Helsy-hallien 3000 metrin lähtöviivan taakse. Edessä oli elämäni ensimmäinen halli- ja ratakilpailu. Liikuntamyllyn 200 metrin rataa oli kierrettävänä 15 kierrosta.

Saavuin paikalle puolitoista tuntia ennen oman kilpailuni alkua. Heti halliin sisään astuttuani mieleni valtasi pakokauhu. Katsomot olivat täynnä ihmisiä, ja radalla oli menossa 60 metrin finaalit. Juoksijat pinkoivat maaliin aivan valtavalla vauhdilla ja jysäyttivät itsensä suoran päässä olleisiin patjoihin melkoisella paukkeella. Koin olevani täysin väärässä paikassa. Yleisön edessä ja huippu-urheilijoiden keskellä verkkaaminen ei tuntunut luontevalta. Koordinaatioliikkeeni ja avausvetoni eivät todellakaan suju yhtä rytmikkäästi ja lennokkaasti kuin niitä vuosia treenailleilla. Valmistautumiseni jäi sen vuoksi melko varovaiseksi.

Helsy-hallien 3000 metrin lähtöviivalla.

Kolmen tuhannen metrin lähdöt olivat päivän viimeiset lajit. Siihen mennessä katsomot ehtivät jo hitusen hiljentyä. Starttiaikaa oli jo edellisenä iltana myöhäistetty tunnilla iltakahdeksaan, ja lopulta siitäkin ajasta jouduttiin suuren osallistujamäärän vuoksi venymään. Minut oli sijoitettu ensimmäiseen erään, jossa juoksivat tilastoajaltaan heikoimmat juoksijat. 

Kun kilpailun järjestäjä puhalsi pilliin erän alkamisen merkiksi, sykkeeni nousivat tappiin. Ihka ensimmäinen hallikilpailuni oli alkamassa. Jokainen osallistuja huudettiin nimeltä, ja asetuimme riviin oikeaan järjestykseen. "Paikoillenne!" - siirsimme tossun kärkemme kaarevan lähtöviivan taakse, "Pam!". Ei siinä ehtinyt kauaa jännittää, kun säntäsimme matkaan. Minä jättäydyin suosiolla letkan hännille, mutta kiisimme silti ensimmäiset sata ja kaksisataa metriä ennakkosuunnitelmaani kovempaa. Vauhti tuntui ihan hyvältä, joten jatkoin matkaani edessä olevan selkää tiukasti tapittaen. Olin etukäteen pelännyt, että liian kovan alkuvauhdin jälkeen hengitykseni muuttuisi pian ahdistavaksi, mutta niin ei onneksi käynyt. Juoksu ei oikeastaan missään vaiheessa tuntunut liian tukalalta. Matka vain alkoi painaa jaloissa.

Minä ylhäisessä yksinäisyydessäni saapumassa maaliin.

Ensimmäinen kilometri tuli täyteen viisi kierrosta kierrettyäni. Kello näytti alle neljää minuuttia. Pysyin edelleen hyvin seuraamani juoksijan peesissä, joka yleisöhuutojen perusteella oli hyvässä vauhdissa. Niin olin minäkin. Etukäteispelkoni siitä, miten kehtaan juosta omalla tyylilläni katsojien edessä osoittautui turhaksi. Keskityin niin tiukasti omaan tekemiseeni, etten juurikaan edes reagoinut ympäristöön. Joitakin kannustushuutoja rekisteröin. Laskin myös mielessäni kierroksia, vaikka jokaisella juoksijalla oma kierroslaskijansa olikin. Kärsimystä helpotti, kun toisteli lukuja päässään.

Kahdessa kilometrissä vilkaisin taas järjestäjän kelloa, joka näytti neljä sekuntia päälle kahdeksan minuuttia. Matka alkoi painaa jaloissa, ja vähitellen rako hyvään jänikseeni kasvoi. Suurin osa kilpailijoista oli ohittanut minut kierroksella. En millään saanut pidettyä tahtia yllä, mutta taistelin, jotta jaksoin vielä viimeiset viisi kierrosta. Pohdin, että kaikkeen sitä ihminen ryhtyykin.

Kankein jaloin saavuin lopulta maaliin koko joukon toiseksi viimeisenä, puolitoista minuuttia eräni voittajalle hävinneenä. Koko kilpailun voitti Alisa Virtanen ajalla 9.33,76. Olin tyytyväinen juoksuuni, vaikka olisin toivonut parempaa aikaa. Virallinen kolmen tonnin ennätykseni on nyt 12.12,94.

Juoksun jälkeen kurkkuni tuntui olevan tulessa ja yskin koko loppuillan. Matkan raastavuudesta kertoo sekin, että 26 osallistujasta viisi keskeytti. 

Osallistumisesta jäi ehdottomasti hyvä fiilis, ja aion uskaltautua radalle uudelleen. Kenties jo viikon päästä.