Ennätysjuoksu Vantaan puolimaratonilla 2017

Ei ole turhaan Vantaan maratonin reittiä kehuttu tasaiseksi ja nopeaksi. Olen osallistunut Vantaan maratonille ja puolimaratonille nyt viitenä peräkkäisenä vuotena ja jokaisena olen parantanut omaa ennätystäni. Tänä vuonna sääkin oikein tyrkytti hyvää juoksua: + 6-8 astetta, pientä tihkusadetta.

Saavuimme mieheni kanssa tuttuun tapaan kisapaikalle Tikkurilan urheilupuistoon hyvissä ajoin ennen kahdelta alkavaa puolikkaan kilpailua. Maratoonarit olivat juuri lähdössä toiselle kierrokselleen. Kävimme hakemassa kilpailunumerot kätevästi pyykkinarulta ja menimme sen jälkeen kannustamaan maratoonareita. Aki Nummela piti siinä vaiheessa kärkipaikkaa, mutta hän olikin päättänyt harjoitusmielessä heittää vain 30 kilometrin lenkin.

Aika kului maratoonareita kannustaessa nopeaan, mutta hitusen kylmä siinä seisoskellessa tuli. Niinpä menimme hetkeksi istumaan urheilutalon katsomoon. Alkuverkalle lähdimme vajaata tuntia ennen lähtöä. Kisavaatetuksen kanssa hieman emmin, mutta päädyin lopulta puolipitkiin trikoisiin ja ohueen, pitkähihaiseen paitaan. Osoittautuivat minulle hyviksi valinnoiksi, vaikka olisin varmasti lyhyemmässäkin tarennut.

Aki Nummelan lennokas askel

Kilpailu lähti osaltani hyvin liikkeelle: juoksu tuntui helpolta ja kevyeltä. Alussa kaasuttelin jopa asettamaani tavoitevauhtia kovempaa, mutta annoin mennä, kun hyvältä tuntui. Aika pian päädyin juoksemaan 1:40-jänisten joukkoon. Siinä oli hyvä matkaa taittaa, vaikkakin jäniksiltä tuntui olevan hukassa heidän oma tavoiteaikansa. Minulle vauhti sopi oikein hyvin, mutta etenimme kyllä reilusti kovempaa kuin 1:40-loppuaikaan tähtäävän olisi pitänyt juosta.

Vantaan puolimaraton ei tänäkään vuonna tuntunut minusta pitkältä. 10,5 kilometrin kierroksina juostava reitti ei ehkä tarjoa kauniita maisemaelämyksiä, mutta en niitä tässä juoksussani edes kaivannut. Kannustusta olisi kyllä voinut olla enemmän. Puolivälissä huoltoaseman kohdilla vaaleanpuna-asuiset Downtown65-miehet soitattivat musiikkia ja kannustivat kivasti myös nimellä, ja seitsemän kilometrin jälkeisellä omakotitaloalueella pauhasi tuttuun tapaan "Ihanaa leijonat, ihanaa". Juoksua helpotti myös kovasti se, että reitti on näinä viitenä vuotena jo painunut hyvin omaan muistiini.

Obelix 80 paunan hiidenkivi selässään sekä inkkari ja cowboy keppihevosineen.

Puolivälissä matkaa kello näytti 48:35, ja juoksu tuntui todella vahvalta. Jatkoin edelleen tuttujen jänisten peesissä. 12 kilometrin kohdilla kysyin jäniksiltä, aikovatko he jatkaa loppuun asti tätä kovaa vauhtia, vai alkavatko hidastella saavuttaakseen oikean tavoiteaikansa. Koska perässäroikkujia ei näkynyt, sovimme noin kahdeksan hengen jänisryhmämme kanssa jatkavamme samaa tahtia. Jänisten perässä meno tuntui kevyeltä. Muutaman kilometrin jälkeen jopa liian kevyeltä. Siinä vaiheessa älysin onneksi katsoa kelloa, sillä vauhti näytti selkeästi hidastuneen. Niinpä päätin jättää hyvän ryhmän ja puskea yksin eteenpäin. Kuuteentoista kilometriin asti juoksu kulki kuin unelma, mutta hyvin salakavalasti sen jälkeen matka alkoi kuitenkin painaa. Vauhti hidastui selkeästi. Viimeiset neljä kilometriä jouduin tosissani taistelemaan väsymystä vastaan, enkä millään enää saanut vauhtia nostettua takaisin entiselleen. Onneksi kilometrit kuitenkin vaihtuivat nopeaan, ja lopun alamäessä sain vielä revittyä pienoisen loppukirin.

Kello pysähtyi maalissa uuteen ennätysaikaan 1:38:02. Keskitahti 4.39 min./km. Toinen kierros oli noin 50 sekuntia hitaampi kuin ensimmäinen. Nopeimman kilometrin painelin aikaan 4.29, ja hitain painui 4.50:een. Olipa mahtavaa saada onnistunut juoksu vielä loppuvuoteen kesäkuun HHM-pettymyksen jälkeen.